Tänään olo on vallan inhottava!!

Mikaelin kanssa on tullut viime aikoina taisteltua syömisestä ja nukkumisesta oikein olan takaa, joten siinä sivussa on jäänyt vähän omakin nukkuminen vähälle. Ja tämä oksetus sen kun pahenee. Tulin seitsemäksi töihin, ja tähän mennessä olen saanut jo kerran oksentaa ja pari kertaa kyökätä roskikseen. Syödäkin pitäisi, mutta kun kaikki etoo, joten pääsee unohtumaan tuo ruokailu. Ja se sitten taas lisää pahaa oloa.. Ikuinen oravanpyörä! :(

Vähän oire-listaa:

- pahoinvointi

- väsymys

- huimaus

- vatsan sekaisuus

- ärsytyskynnys alhainen (on kyllä luonnostaankin :D)

- nännien arkuus (eilen huomasin poikaa pestessä, että kylläpäs pienikin hipaisu tuntui inhottavalta)

- ajoittaiset juilimiset alavatsassa

siinä kai nämä tärkeimmät. Mieleni tekisi hakea pari päivää sairaslomaa, mutta töissä tällä hetkellä sellainenkin kiire, että ei taida aika piisata sellaiseen. Katsotaan sitten kun on työt hyvällä mallilla. Toki jos pakkorako tulee, niin silloin se on pakko hakea. Ainakin nyt toistaiseksi pärjään ihan OK. Toki on rasittavaa kun päässä vippaa ja oksettaa koko ajan, mutta se on tätä ihanaa aikaa :)

En millään malttaisi odottaa tuota ensimmäistä neuvolaa.. Vaikka tiedän että ei siellä mitään muuta tehdä kun otetaan tietoja, mutta jotenkin se tuntuu niin paljon todellisemmalta se raskaus :) Samoin odotan innolla ensiliikkeitä! Vaikka sinne onkin vielä ihan hiton pitkä aika! Olen tämän raskauden kanssa ihan yhtä pöhkö kun Mikaelia odottaessani :) Noh, eikö se tästä.

Kieriskelin tuossa netissä, ja "erehdyin" sivuille, jossa kerrottiin tarina eräästä pojasta, joka syntyi vkoilla 33 ja kuoli n. tunnin kuluttua. Hänellä oli Potter-syndrooma. Tarina oli erittäin surullinen ja sai kyyneleet silmiinä. En voi kuin kuvitella millaista tuskaa vanhemmat ovat mahtaneet tuntea tuolloin. Voimia ja jaksamisia heille, vaikka tästä jo vähän aikaa onkin!

Siitä tuli mieleeni oman veljeni tytär, joka juuri täytti 8 kuukautta. Se miten toivottomana hänen selviytymistään pidettiin. Nyt tyttö on kuitenkin täysin normaali vauva joka täyttää päivämme valolla. En viitsi sen enempää tapauksesta kertoa, ihan itsenikin takia. Mutta sanottakoon näin, että aina voi jotain tapahtua yhtäkkiä. Heilläkin oli kaikki hyvin vielä viikolla 30, kunnes toivo vietiin miltei kokonaan seuraavan viikon aikana. Kiitän Luojaa, että kaikki on nyt hyvin!

Nyt takaisin töihin, ennen kuin itken näppäimistöni rikki :)

Ensimmäinen ultra oli tarkistus vkolla 11. Neuvolassa yritettiin kuunnella sydän ääniä, mutta koska niitä ei saatu kuulumaan, lähetti hoitaja minut keskustan neuvolaan tarkistamaan tilanteen ultralla. Odotin mieheni tulevan mukaan, mutta ilmeisesti häntä pelotti liikaa, sillä joudui mennä yksin.

Pöydälle mentäessä tuntui kuin sydän olisi ollut kurkussa. Mutta kun ruutuun viimein pamahti sellainen pähkinän muotoinen täplä, jonka sisällä "pomppi" edestakaisin musta piste, huokaisin helpotuksesta. Olin ihan aluksi pelännyt, että en tunnista kuvasta mitään, mutta eipä tuota voinnut olla näkemättä. Vaikka ei se oikein miltään vielä näyttänytkään. (Katsottiin siis vatsan päältä, joten kuva oli vähän sumeampi)

Ei mennyt kauaa, kun päästiinkin jo kaupungin tarjoamaan niskapoimu-ultraan. Olisin halunnut jossain vaiheessa myös yksityiselle 4D-ultraan, mutta se ei oikein sopinut meidän rahapussillemme. Mutta onneksi kaupungissamme tarjottiin kaksi ultraa.

Tämä toinen ultra otettiin sisäisesti, joten kuvasta sai jo kunnolla selvää. Ihka oikea pienen pieni ihmislapsi se siellä sisällä kasvaa. Vaikka olenkin kova itkeskelemään, ei minulla kertaakaan tullut kyyneleitä raskauden aikana. Ei edes synnytyksessä. Tätä ihmettelin, mutta en pitänyt sitä pahana. Rakastan silti lastani eniten maailmassa!!

Mieskin katseli kuvaa innoissaan, emmekä olisi millään halunneet lopettaa. Vaikkakin kyseessä olikin tarkistus, että vauvalla on kaikki hyvin, eikä näy mitään poikkeavaa, niin ei sitä jotenkin niin ajatellut. Van että näkee mitä siellä sisällä on. Toki tunne voisi olla erilainen, jos sieltä todella löydettäisiin jotain poikkeavuuksia.

Mutta tältä reissulta lähdimme onnellisin mielin kotiin, muutaman kuvan kera! :)

Olimme keväällä alkaneet rakentaa, joten kesä oli yhtä hullun myllyä. Miestä ei paljoisin kotona näkynyt, mikä nyt ei toki itseäni haitannut, sillä löhöilin päivät pitkät syöden lihapiirakkaa ja FRENDEJÄ katsellen. Joskus nousin vasta kun mies tuli iltapäivällä kotiin.. *nolo* Toki olin koiraa noussut lenkittämään, mutta takaisin sänkyyn vain. Olin melkoisin huonovointinen silloin aluksi. Huono olotila johtui pahoinvoinnista, raskaudenaikaisesta väsymyksestä, alhaisesta verenpaineesta ja alhaisesta hemoglobiinista.

En tosiaan saanut alussa pahemmin syötyä muuta kuin lihapiirakkaa, lion-patukoita, ja mehujäätä. Kaikki muu oikeastaan tuli ulos. Rollssin hampurilaiset olivat pahimmat. Ne ei pysyneet 5 min kauempaa sisällä. Ja edelleen tekee pahaa syödä MAMA Rolssia. Mökillähän yleisesti ollaan kovia syömään makkaraa, samoin oli meillä. Mutta nyt ajatuskin makkarasta sai minut kyökkäämään. Joten voitte kuvitella kun joka viikonloppu mökillä oli ilmassa makkaran haju, niin kykin pusikossa pitkin päivää...

Neuvolassa käynti jännitti, ja hoitajankin oli hieman ihmeellinen, mutta kyllä me toimeen tulimme, ihan OK ainakin.

Odotin koko ajan pahoinvoinnin loppumita, mutta eipä tuollaista helpotusta tuntunut näkyvän lähimaastossa. Meinasin alkaa harrastaa uintia, mutta uidessa tuntui jotenkin inhottava paine alavatsaan, joten se hanke jäi heti ensimmäisen kerran jälkeen. Pian mieheni sisko ilmoitti, että heille tulee myös vauva. Kaksi ja puoli kuukautta meidän jälkeen. Samoin serkulleni. (Vauvat syntyivätkin samana päivänä) Oli mukavaa kun oli ystäviä joiden kanssa vertailla kokemuksia.

Vihdoin ja viimein tuli ultra!

Olin melkein 19 vuotias, kun aloimme suunnitella lapsen hankintaa. (Olimme siinä vaiheessa seurustelleet 3 vuotta) Tammikuussa 2006 jätin pillerit pois ja aloimme hommiin :)

Päässä alkoi jo pyöriä kaikenlaista, kun ei vielä toukokuussa kuulunut mitään, mutta sitten aloin kokeilemaan ovulaatiotikkuja, ja johan alkoi tapahtua! Valmistuin keväällä 2006 ja ennen kuin lähdin valmistujaisia juhlistamaan tein varmuudeksi testin, joka näytti negaa. Mieheni halusta, tein testin myös seuraavana päivänä ja silloin se näytti haamua! :) Menkkojen alkamiseen oli tällöin vielä 9pv, joten olin aika yllättynyt tuloksesta. Ja vielä kaupan testillä!

Ajatus oli jotenkin ihmeellinen. Tokikin olin onnellinen, mutta silti hieman hämilläni. Heti tuli mieleeni, että jostain syystä ei edellisenä päivänä ollut alkoholi maistunut, närästi kovasti ja oli huono olo. Kuvittelin sen johtuvan shamppanjasta, mutta toukkahan se siellä ilmoitti, että äläs äiskä viittikään ottaa :)

Aloitin seuraavana päivänä työt, mutta jo puolen päivän aikoihin pomo tuumasi, että pitäisikö lähteä kotiin, kun jouduin koko ajan rampata vessassa kyökkimässä. (Olin asiakaspalvelutyössä) Jäin siis saman tien sairaslomalle. Vaikkakaan en palkkaa tältä ajalta saanut. Onneksi neuvolassa tuli myöhemmin puheeksi, että tuosta päivästä lähtien pystyin hakemaan erityisäitiyspäivärahaa, tupakansavun vuoksi.

Siitä se sitten lähti.

Ajattelin tänne vähän kertoa esikoiseni odotusajasta, kun koko ajan tunnun sinne viittaavaan jossain suhteessa, niin tiedättä vähän siitäkin sitten :)

Tässä nyt siis vain alkutekstit, kirjoitan myöhemmin lisää :)