Ensimmäinen ultra oli tarkistus vkolla 11. Neuvolassa yritettiin kuunnella sydän ääniä, mutta koska niitä ei saatu kuulumaan, lähetti hoitaja minut keskustan neuvolaan tarkistamaan tilanteen ultralla. Odotin mieheni tulevan mukaan, mutta ilmeisesti häntä pelotti liikaa, sillä joudui mennä yksin.

Pöydälle mentäessä tuntui kuin sydän olisi ollut kurkussa. Mutta kun ruutuun viimein pamahti sellainen pähkinän muotoinen täplä, jonka sisällä "pomppi" edestakaisin musta piste, huokaisin helpotuksesta. Olin ihan aluksi pelännyt, että en tunnista kuvasta mitään, mutta eipä tuota voinnut olla näkemättä. Vaikka ei se oikein miltään vielä näyttänytkään. (Katsottiin siis vatsan päältä, joten kuva oli vähän sumeampi)

Ei mennyt kauaa, kun päästiinkin jo kaupungin tarjoamaan niskapoimu-ultraan. Olisin halunnut jossain vaiheessa myös yksityiselle 4D-ultraan, mutta se ei oikein sopinut meidän rahapussillemme. Mutta onneksi kaupungissamme tarjottiin kaksi ultraa.

Tämä toinen ultra otettiin sisäisesti, joten kuvasta sai jo kunnolla selvää. Ihka oikea pienen pieni ihmislapsi se siellä sisällä kasvaa. Vaikka olenkin kova itkeskelemään, ei minulla kertaakaan tullut kyyneleitä raskauden aikana. Ei edes synnytyksessä. Tätä ihmettelin, mutta en pitänyt sitä pahana. Rakastan silti lastani eniten maailmassa!!

Mieskin katseli kuvaa innoissaan, emmekä olisi millään halunneet lopettaa. Vaikkakin kyseessä olikin tarkistus, että vauvalla on kaikki hyvin, eikä näy mitään poikkeavaa, niin ei sitä jotenkin niin ajatellut. Van että näkee mitä siellä sisällä on. Toki tunne voisi olla erilainen, jos sieltä todella löydettäisiin jotain poikkeavuuksia.

Mutta tältä reissulta lähdimme onnellisin mielin kotiin, muutaman kuvan kera! :)